Mehän asuttiin äidin kanssa kaksistaan käytännössä koko mun lapsuus.
Se tapaili/seurusteli sillon tällön aina jonkun miehen kaa, ei ne siinä kauaa ollu.. joku hieman pidempään kun toinen. Minusta niitä ramppas siinä vähän väliä eri tyyppejä, mutta tuskin se on niin oikeesti ollut. Hän varmaan tapaili uusia ihmisiä enemmänkin silloin kun olin viikonlopun iskällä.
Pari tyyppiä oli vähän pysyvämpiä, oisko ne ollu puol vuotta, vuoden.. Kaikki ne oli ihan mukavia, kilttejä miehiä lapsen näkökulmasta. Tulin toimeen kaikkien kanssa.
Sen muistan että olin vissiin kuudennella, äippä seukkas sellasen T:n kanssa ja se näytti ihan Freddy Mercuryltä 😀 Sillä oli kiva auto (meillä ei koskaan ollut autoa, mikä äitiä v*tutti aina ihan suunnattomasti!) mikä oli minusta(kin) ihan mahtavaa, muutenkin mukava mies. Mutta jostain syystä pelkäsin ihan kuollakseni että äiti tulis raskaaksi sille (??) Olin nähny kun äiti odotti sitä alasti peiton alla illalla, ja jotenkin järkytyin että ne tekee SITÄ (ei kai sitä kukaan lapsi omasta vanhemmastaan halua uskoa mitään seksuaalisuuteen liittyvääkään) ja siitä asti itkin aina iltaisin ihan hulluna sitä että jos se tulee sille raskaaksi. Aloin jotenkin inhoomaan sitä T:a, en oikeesti, mutta sillai lapsen mielellä se oli minusta minun ongelmien syy. Sitten meni kait pari kk ja äiti tuli kertomaan että he ovat T:n kanssa sopineet etteivät enää tapaile. Hän vielä sanoi mulle että ”sinä oot varmaan tosi iloinen tästä, koska inhosit T:a” Musta se oli järkyttävää että äiti tiesi mun tunteeni T:a kohtaan, koska en ollut mitenkään avoimesti sitä näyttänyt.
No, sinne jäi T.
Sitten kuvaan astui C. Se tuli, eikä enää lähtenytkään. Sillä oli 8v poika, itse taisin olla 12v. Alettiin tulla sen pojankin kanssa ihan kivasti juttuun.
C suhtautu minuun ihan kivasti, se vei alusta asti minua ja hänen poikaansa P:a kaikkialle, Serenaan ja sellasiin… mihin en yh:n lapsena koskaan ollut päässyt. Joten C:n suosio oli taattu! 🙂 Silläkin oli auto, sitten sillä oli vielä KOIRA, ja sekös hänen pisteensä taivaaseen nostikin! 😀
Muistan kun äidin piti lähtee johonkin iltamenoon, juhliin tai johki. Ne ei ollu vielä kauaa tapaillu, ja C jäi mun lapsenvahdiksi kotiin.
Mä pelkäsin koko illan että se käyttää mua seksuaalisesti hyväksi, tai siis olin varma että niin kävisi. En näyttänyt pelkoani tai varauksellisuuttani hänelle tietenkään.
Sitten hän vaan pelasi mun kanssa ja meillä oli tosi mukava ilta. Mitään ei tapahtunutkaaan.
Sen jälkeen C oli tervetullut munkin mielestä taloon, ja oikeeastaan toivoin että hän jäisi. Että äiti nyt jäisi paikoilleen eikä taas kohta vaihtuisi mies.
Olin jo niin kiintynyt hänen koiraansa labbistyttöön j tykkäsin hänen pojastaan sekä pidin hänestä itsestään. Äitikin oli niin miellyttävä kun oli C:n kanssa 😀
Ei siinä sitten kauaa mennytkään kun äiti alkoi odottamaan lasta. Se oli hyvä asia se, en tiedä miksi se nyt sit olikin HYVÄ asia.. mutta se vaan oli.
Se vaan jotenkin meni niinkun sen PITI mennä. Niinkun että kaikki loksahti kohdalleen.
Me asuttiin siis kaksiossa. Siinä vaihessa C oli muuttanut jo sinne ja luopunut omasta asunnostaan. Sitten joka toinen viikonloppu hänen luona oli tietty poikansa P. Oli siinä vähän tiivis tunnelma välillä, kun kaksi kuitenkin aika isoa lasta, koira ja kaksi aikuista KAKSIOSSA. Sitten sinne vielä tulis vauva.
Äiti oli sillon jo yli 40v. kun oli raskaana. Sillä tehtiin kaikki maailman kokeet. Jossain testissä oli tullut ilmi että sillä oli suuri riski saada vammainen lapsi, oiskohan kyse ollut downin syndroomasta, en ole varma. Sillä ei ollut mulle missään vaiheessa minkään valtakunnan merkitystä.
Mutta isäpuoleni C olikin sitten vähän vaikeampi pala. Muistan kun se huusi äidille että ”hänen lapsensa ei ole mikään vammainen, hän EI ala isäksi millekään vammaiselle!” Äiti itki ja kysyi että mitä jos syntyy vammainen lapsi, eikö hän sitten aio kasvattaa sitä.. C vastasi huutaen että ”hän ei mitään vammaisia kattele!”
Se oli eka kohta kun C:n pisteet romahti mun silmissä! Vaikka itse olin keskenkasvuinen esitieni-iässä oleva tyttö, arvomaailma oli kuitenkin huomattavasti kypsempi kuin 35vuotiaalla miehellä. Mä rakastin sitä äitin mahassa olevaa vauvaa vaikka se ois ollu mikä! Hänen oma isänsä rakasti ja aikoi olla lapselle isä VAIN jos se oli ”kelvollinen” :'( Ihan sairasta!!
Avainsanat: äiti, isäpuoli, uusioperhe, vauva, velipuoli, yhteenmuutto
Samaan aikaan kun isäni rakenteli uutta elämää ja perhettä toisaalla, me siis muutettiin äidin kanssa Keravalta omistus kaksiosta Korsoon kaupungin vuokrakämppään, kaksio sekin. Minähän en siitä siinä vaiheessa tuon taivaallista ymmärtänyt, mutta ei mua haitannut yhtään muuttaa, sillä Keravalla olin perhepäivähoitajalla jossa en yhtään tykännyt olla. Se täti oli inhottava, se huusi aina kun en tykännyt syödä lihaa, en nukkunut päiväunia (kuin moni almost 5-vuotias nukkuu?) ja olin muutenkin vissiin tosi ärsyttävä =/ Koska en muista että hän ois koskaan puhunut mulle kauniisti tai ollut kiva. Olin Super kiltti lapsi, yritin olla häiritsemättä tätiä pätkääkään, mutta silti olin vissiin hiton ärsyttävä?
Ja sit siellä ne muut lapset oli niin outoja, etten senkään puolesta viihtynyt. Mulla oli kyllä ihan paras kaveri Keravalla ja samassa perhepäivähoidossa, mutta sen kanssa yhteydenpito jatkui tiivisti vaikka muutettiinkin =) Joten, ei mitään ongelmaa.
Äidille sen sijaan… ai jai.. se oli siis ihan KAUHEETA (!!!) muuttaa Korsoon. Se oli Korsossa ollu jo pitkään duunissa, sen takia tänne kait muutettiinkin, mutta jostain syystä se oli vaan hänelle niin kauhea ’alennustila’ Joutua muuttamaan KORSOON :O
Samantien käytiin muuttoiltana tutustumassa mun uuteen perhepäivähoitopaikkaan, joka oli ihan uuden kotimme lähellä.
Uskovainen perhe. Lapsia kolme, tauhallisia ja kilttejä, avioliitossa elävä pariskunta ja ihan kiva koti heillä. Muutkin hoitolapset oli ihan kivoja ja viihdyin kyllä alusta asti heidän kanssaan. Uusi perhepäivähoitajatätikin oli ihan kiva =) ..ainakin kun vertasi edelliseen.
Siinä me eleltiin ja minusta asuinalue oli kiva, en kaivannut pätkääkään mihkään Keravalle, tai mihinkään muuallekaan, kuten äiti.
En tiedä elikö äiti ehkä ihan tässä todellisuudessa 😀 sillä hän oli kovasti sitä mieltä koko ajan että me muutetaan IHAN KOHTA, ja hän saa kohta lottovoiton ja sitten me ostetaan auto ja muutetaan hienoon omakotitaloon.
Ei muutettu. Mihinkään. Koko sinä aikana kun hänen kanssaan himassa asuin! Naapuritaloon muutettiin kun olin 13, ja siinä hän asuu edelleen, että se siitä VÄLIAIKAISUUDESSA.
Meidän elämä meni kutakuinkin näin: äiti kävi töissä ja inhosi sitä. En tiedä inhosiko oikeasti, mutta sellaisen kuvan hän antoi kaikilla puheillaan. Joka sunnuntai-ilta kuulin ”v*ttu kun pitää mennä töihin!” , ”Sit ku mä voitan lotossa, ei tarvii enää käydä siellä hiton töissä!!” jne jne..
Arki-illat hän istui kulmasohvan nurkassa ja joko luki tai katsoi jotain poliisisarjoja, mitä niitä nyt 80-90-luvulla tuli 😀
Minä leikin yksin huoneessani. Tai ulkona niiden muutamien kavereiden kanssa mitä olin onnistunut saamaan.
Äiti ei koskaan leikkinyt minun kanssa, tai liiemmin ollut muutenkaan. Hän halusi olla rauhassa ja keskittyä omiin asioihinsa.
En mä lapsena sitä ajattelut että oliko hän millainen äiti vai ei ollut. Mistä olisin tiennyt millainen äidin Kuuluisi edes olla.. Ajattelin että kaikki äidit ovat sellaisia. Sitten kun aloin panna merkille kavereiden äitien puuhia ja olemista ja suhtautumista lapsiinsa, tajusin että mun äiti on tietysti erilainen, mutta en oikein tiennyt oliko se hyvällä vai huonolla tavalla..
Äiti oli joka tapauksessa mulle kuin JUMALA. Se oli maailman kaunein ja rakkain, joskin välillä pelottava ja usein aika etäinen.
Mä olin HYVIN HYVIN kiinni äidissä koko lapsuuden. En mitenkään roikkunut siinä, tai vaatinut huomiota tai mitään sellasta, mutta kaikki mihin mun äiti oli koskenut, tai jotain, oli pyhää. Esim. äiti oli pakannut mulle eskariin SISÄJUMPPAVAATTEET. Meillä olikin ULKOliikuntaa. Mä menin aivan tolaltani! Itkin ihan hysteerisenä että mä en VOI mennä ulkoliikuntaan, kun mun ÄITI on pakannut mulle sisäjumppa vaatteet!!” Ja sitä hoin kun mantraa ja itkin ja huusin. Eskariopet sitten totesi että tää tyttö jää sisälle, ei tartte mennä ulos. Sain jäädä sisälle tekemään tehtäviä ja rauhottumaan, se oli sitten ihan ok ratkaisu mielestä siihen suunnattoman kamalaan tilanteeseen (Hei oikeesti!). Illalla kun kerroin äidille sen tilanteen, äiti vaan totesi kylmänviileesti ”ai no oisit vaan mennyt ulkoliikkaan, mitä se ois haitannu.” Mä olin ihan äimistyny. Miten se voi sanoin noin??? Kai mä jotenkin koin että jos olisin mennyt ulkoliikkaan välittämättä äidin pakkaamista sisävarusteista, se ois ollut jotenkin epäkunnioittavaa äitiä kohtaan?!
Joskus hän luki iltasadun (kirjoihin meillä panostettiin ihan sata!) tai illalla pelasimme yhdessä jonkun korttipelin tai vastaavaan. Tai sain mennä hänen viereen puoleksi tunniksi makaamaan ja juttelemaan. Sitä mä rakastin!! Enkä olisi millään halunnut lähteä siitä <3
Muistan yhä äidin tuoksu lakanoissa. Se tuoksui aina niin Hyvälle =) Usein kun hän ei ollut kotona haistelin hänen huiviaan tai menin makaamaan hänen vuoteelleen että saisin haistaa hänen tuoksunsa. Silloin tuli jotenkin Turvallinen olo ja mieleen tuli jotenkin kauniita ajatuksia.
Joskus itkin ja haistelin hänen tuoksujaan. En tiedä miksi.
Mä koin lapsena syvää turvattomuuden tunnetta. Se on oikeastaan hyvin kuvaava tunne mun koko elämästä.
Se kulki mun mukana koko mun lapsuuden, ja kasvoi kasvamistaan nuoruudessa. Aikuisenakin se on ollut välillä HYVIN hallitseva tunne, onneksi viime vuosina vähentynyt kuitenkin merkittävästi. Kuitenkin ristiriitatilanteissa se tunne valtaa mut taas, ja tuntuu että se vie koko toimintakyvyn.
Äiti oli kuitenkin jotenkin mun AINOA kiintopiste mun lapsuudessa, jotenkin koin että mulla ei olisi ketään muuta jos äidille sattuisi jotain .
Siksi kai olin niin henkisesti kiinni hänessä ihan aikuisuuteen asti.
Ja tottahan se oli. Ei mulla kauheesti ollut turvaverkkoa arjen elämässä. Iskä perheineen asui kuitenkin sen verran kaukana. ja muut sukulaiset vasta kaukana asuikin! Oli oikeeasti vain ÄITI JA MINÄ.
Kunnes olin 13v… ja kuvaan tuli uusi mies…
Avainsanat: äiti, avioero, Korso, turvattomuuden tunne, yksinäisyys, yksinhuoltaja
Isähän meni naimisiin tämän uuden naisen kanssa ennen kun täytin viisi (ei hajua tarkasta ajasta), että ei se ollut mikään hetken huuma =)
Sain siis äitipuolen.
Aluksi kaikki on mennyt tietääkseni ihan kivasti. Kävin isälle joka toinen viikonloppu ja lomilla, ja äitipuoleni S suhtautui minuun ihan kivasti. Minullahan ei tästä muistikuvaa ole, mutta kuulopuheiden ja valokuvien perusteella näin luulen asian olleen.
Sitten kun heille syntyi ensimmäinen YHTEINEN lapsi, S:n suhtautuminen minuun muuttui täysin. Minua ei ollut enää olemassakaan, ehkä korkeintaan silloin kun jotain negatiivista tein tai jätin tekemättä, saattoi jotain mutista, mutta muuten hän lakkasi puhumasta minulle täysin.
Tätä jatkui vuosi kaudet.
Aivan kamala fiilis lapsena käydä paikassa joka pitäisi olla sinun toinen kotisi, jossa kävelet varpaillasi ettet vain ärsyttäisi olemassa olollasi toista. Koska toki en minä kyennyt pienen lapsen mielellä sitä ymmärtämään MITÄ OLIN TEHNYT ANSAITAKSENI tällaisen kohtelun, mitä NIIN PAHAA olin tehnyt äitipuolelleni yhtäkkiä ettei minulle suoraan voinut sanoa sanaakaan. Isän kautta meni kaikki asiat, jos sitenkään. Tuli toinen lapsi, poika hänkin, tilanne ehkä vain paheni koska tästä uudesta lapsesta tuli edellistäkin kalliimpi aarre, ja minä olin tietysti pahnan pohjimmainen, musta lammas ja pakollinen paha joka välillä tuli häiritsemään heidän unelmien perheen elämää. Näin sen koin silloin.
Olin kuitenkin HYVIN kiltti lapsi. Hiljainen, ujo, vuosien saatossa muutuin enemmän ja enemmän huomaamattomaksi. En uskaltanut ikinä pyytää mitään, en häiritä aikuisia, en edes isääni vaikka tiesin hänen rakastavan minua paljon. Jos minulla oli aivan kamala nälkä, en uskaltanut sitäkään sanoa, kärsin vaan ja rukoilin mielessäni että joku tarjoaisi ruokaa.
Äidin kanssa puhuin tästä kotona. Iltaisin makasin hänen vieressään sängyssä ja juttelimme miksi S ei puhu minulle, miksi S vihaa minua.
Ei hän vihannut kertoi äiti. ”S ei vaan osaa suhtautua sinuun koska olet isäsi edellisestä liitosta”.. No mitä se haittaa, ihmettelin. – ”Naisen voi olla vaikea hyväksyä miehen aiemmasta liitosta tullutta lasta, koska se on muistutus miehen suhteesta johonkin toiseen naiseen” ..En oikein käsittänyt.
– ”Ei se ole SINUN vika.” – ”S on vain mustasukkainen.” ..tällaista kommenttia monta vuotta kuuntelin. Yritin uskoa ettei ollut minun vika. Ei se kauheasti siltä tuntunut eikä lohduttanut paikan päällä, kun näin kuinka paljon hän rakasti omia lapsiaan ja hoiti ja palvoi heitä. Minulle ei sopinut sanoa edes yhtä sanaa ='( Koin itseni täysin hylkiöksi, koen oikeastaan edelleen aikuisenakin kaiken kattavaa riittämättömyyden tunnetta ja sellaista tunnetta etten koskaan kelpaa, en varmasti ole tarpeeksi hyvä tällaisena kuin olen, miten joku voisi rakastaa MINUA.. jos voikin vähän, niin syvästi, oikeasti?? Tällaiset tunteet pyrkivät alitajunnasta pintaan aikajoin vaikka kuinka yrittäisin niitä työntää pois. Paljon olen asiaa käsitellyt ja käynyt läpi itseni kanssa ja selvinnytkin ”selville vesille”, mutta se on niin SYVÄLLE JUURTUNUT minun persoonaan, hylkiö, sinä onneton joka ei ole näkyvä. Se on niin osa MINUA. Vaikka tekisin melkein mitä vaan jos pääsisin siitä tunteesta lopullisesti eroon!!
Meni vuosia ja taas vuosia. Olin varmaan täyttänyt 10v, varmaan reilusti enemmänkin.. iso tyttö kuitenkin jo. Taas tavallinen viikonloppu isin luona. Makoilin heidän olkkarin lepolassessa yksin, veljet olivat jossain muissa huoneissa, isi jossain, S teki ruokaa. Yhtäkkiä kuuluu ”**** otatko makaronilaatikkoa?” ——– Menin ihan hiljaiseksi hämmästyksestä (!) – ”öö……..joo…….” sain vaan sanottua, vaikka olisin halunnut hyppiä onnesta ympäriinsä, tanssia, hyppiä, huutaa… SE PUHUU MULLE =) =) =)
No siitä se lähti. Vähän kerrallaan. Aloin kelpaamaan siellä. Vähä vähältä. Tulin näkyväksi.
Eikä siinä kaikki, S piti musta. Siis hän PITI MUSTA, siis MINUSTA (!!!) hyypiöstä jolle ei aiemmin voinut sanoa sanaakaan, jota kohti ei voinut katsoa, puhuttiinkin yhtäkkiä ystävällisesti ja sain olla osana sitä perhettä, edes vähän =)
Jos ei kukaan voinut käsittää miltä se näkymättömyys tuntui kaikki ne vuodet, ei kukaan kyllä voinut ymmärtää miltä se tuntui kun aloin kelpaamaan <3
Ja kyllä, minä rakastin sitä ihmistä heti, ja rakastan tänä päivänä, ihan hirveästi.
Hän oli vain hukassa. Hän varmaan kärsi itsekin, mutta ei osannut ratkaista tilannetta..ennen kuin kypsyi. Ikävää että pieni lapsi oli se joka kärsi siitä ja maksoi hinnan (ja maksaa edelleen) mutta mä olen silti äärimmäisen kiitollinen että just hänet on annettu mun äitipuoleksi, koska ihanampaa äitipuolta en voisi toivoa <3
Avainsanat: äiti, äitipuoli, avioero, avioerolapsi, hylätty, hylkiö, isä, yksinäisyys
Eli kirjoitusten ymmärtämiseksi olisi ehkä hyvä tietää taustaa hiukan =)
Synnyin parisuhteessa eläville vanhemmille ilmeisesti täysin suunnitellusti. Ristiäisissäni he menivät kaikille yllätykseksi naimisiin.
Minun 2-vuotis syntymäpäiviltäni isä lähti etelään toisen naisen kanssa, jättäen äidin selviytymään myös hänen sukulaisistaan.
Isä oli töissä tavannut tämän naisen ja heille oli kehittynyt suhde. Isä oli tälle itkenyt kuinka vaikeaa kotona on vaimon kanssa.. Äiti ei näistä vaikeuksista omien sanojensa mukaan tiennyt..oli täysin yllättynyt koko tilanteesta. Siis matto vedettiin jalkojen alta.
Isältä puolestaan kuulin hänen puolestaan asiassa. Hänellä oli työ jossa piti matkustaa silloin tällöin. Näiden työmatkojen jälkeen äiti oli kuulemma ihan vainoharhainen ja isä saikin aina kuulla ”kenes huoran kaa sä nyt siellä olit?”-tyyppisiä juttuja. Eikä lopulta kestänyt sitä järkyttävää mustasukkaisuutta.. sitä asiaa oli sitten ”itkenyt” tälle uudelle naiselle..
Äiti taas sanoi että heillä oli kaikki hyvin kunnes minä synnyin.
Isä oli PALVONUT äitiä yli kaiken. Kunnes minä tulin ja tämä loppui koska isä jäi ulkopuolelle. Ei osannut suhtautua kun äiti ei ollutkaan vain hänen omansa, piti jakaa vauvan kanssa. Tämä äidin kertomaa..
Voi AIKUISET IHMISET !!! Jos olisitte PUHUNEET, oisko voinut selvitä?! Molemmat kuvitelleet mitä sattuu ja sitten ihmetellään kun käy miten käy :O
Avioero siis kun oli 2-vuotta. Muutettiin äidin kanssa kaksioon Keravalle, minkä isä osti meille ja sanoi että voimme asua siinä niin kauan kun haluamme. Täytin 5-vuotta, piti muuttaa pois, koska isi määräsi. Sen piti kait myydä se kämppä, että ne saisivat uuden naisensa kanssa ostettua oman. Äidillä ja iskällä oli joku ihan jäätävä riita (siitä muutosta) ollut about puoli vuotta aiemmin. Ensimmäinen muistoni lapsuudesta (en ole varma onko ihan eka, ekoja anyway) kun he huutavat meidän kämpän eteisessä toisilleen. Jotain ihan kaameita sanoja joita en ymmärrä, jotain tooosi rumaa. Nyt ymmärrän, ne oli kirosanoja (v***ua, p**kaa, s***anaa ym) Isä meni välillä oven ulkopuolelle minun pakatun kassini kanssa (muistan kuinka menin siitä ihan tolaltani, se vei MINUN laukkuni!) itkin ihan hulluna, kukaan ei lohduttanut, huuto vaan yltyi siitäkin kun syyttelivät toisiaan että kuka sai lapsenkin itkemään. Menin vessaan piiloon ja itkemään. Muistan senkin kuin eilisen päivän. Kukaan ei lohduttanut. Ne vaan huusi.
Tuntui kuin sitä huutoa olisi jatkunut tunti tolkulla. Tuskin oli. Lapsesta se vaan tuntui loputtomalta ajalta.
Muistaakseni jouduin siitä lähtemään isän matkaan. (Kävin isälle joka toinen viikonloppu). En tiedä enempää.
Tosi kypsät vanhemmat mulla.
Ikää kuitenkin molemmilla vissiin 34v tossa vaiheessa.
No, me muutettiin kun täytin 5v. Korsoon. Äiti inhosi sitä paikkaa, sitä kämppää. Se oli hänestä joku alennustila kun jouduttiin muuttamaan Korsoon. Ja se oli kuulemma vain väliaikaista. Ei viitti taulujakaan laittaa seinille, kun tää on ihan vain väliaikaista. Turhaa tota astianpesukonettakaan asentaa.
Niin.. seuraavat 13vuotta samassa kämpässä :O ja käsin tiskattiin nekin vuodet, kun se kerta oli vaan VÄLIAIKAISTA (!!)
..30 vuotta tähän mennessä ”väliaikaisesti” Korsossa, samassa naapurustossa 😀 😀 😀
Tämän blogin tarkoituksena on kaikessa yksinkertaisuudessaan auttaa mua kokoamaan menneisyyden ”haamut” ja kaikki mielen perukoilla häilyvät (ja mieltä alitajunnassa ainakin häiritsevät) muistot ja tapahtumat.. niin hyvät kuin huonotkin. Järjestää palaset kohdalleen.. jäsentää ajatukset ja muistot. Tällä hetkellä -tai siis kaikki nämä vuodet- kaiken menneisyydessäni olen kyllä hyväksynyt ja elämä sen kanssa on ollut ihan ok, no problem. Ongelma tuntuu olevan vain se, että se kaikki tuntuu olevan mun mielessä jotenkin jäsentymättömänä.. sekalaisena sotkuna.. palasia siellä täällä.. enkä oikein edes muista tai osaa hahmottaa tapahtuminen järjestystä tai mitään muutakaan. joten ihan a:sta pitää alkaa ja edetä hetki hetkeltä eteenpäin =)
Kirjoittaminen on ollut mulle aina helppoa, ja olen kokenut sen jopa terapeuttisempana kuin asioista KESKUSTELUN. Puhuminen ja kirjoittaminen vain painivat ihan eri sarjoissa, puhuminen voi olla parhaimmillaankin ihan jees.. mutta ei se mun ajatuksia ja tunnepuolta varsinkaan jäsennä, mitä taas kirjottaminen tekee =)
Eli tässä lähtökohta tälle blogille. =)
Avainsanat: äitipuoli, isäpuoli, lapsuus, traumat, yksinäisyys, yksinhuoltaja
