äitipuoleni S
Isähän meni naimisiin tämän uuden naisen kanssa ennen kun täytin viisi (ei hajua tarkasta ajasta), että ei se ollut mikään hetken huuma =)
Sain siis äitipuolen.
Aluksi kaikki on mennyt tietääkseni ihan kivasti. Kävin isälle joka toinen viikonloppu ja lomilla, ja äitipuoleni S suhtautui minuun ihan kivasti. Minullahan ei tästä muistikuvaa ole, mutta kuulopuheiden ja valokuvien perusteella näin luulen asian olleen.
Sitten kun heille syntyi ensimmäinen YHTEINEN lapsi, S:n suhtautuminen minuun muuttui täysin. Minua ei ollut enää olemassakaan, ehkä korkeintaan silloin kun jotain negatiivista tein tai jätin tekemättä, saattoi jotain mutista, mutta muuten hän lakkasi puhumasta minulle täysin.
Tätä jatkui vuosi kaudet.
Aivan kamala fiilis lapsena käydä paikassa joka pitäisi olla sinun toinen kotisi, jossa kävelet varpaillasi ettet vain ärsyttäisi olemassa olollasi toista. Koska toki en minä kyennyt pienen lapsen mielellä sitä ymmärtämään MITÄ OLIN TEHNYT ANSAITAKSENI tällaisen kohtelun, mitä NIIN PAHAA olin tehnyt äitipuolelleni yhtäkkiä ettei minulle suoraan voinut sanoa sanaakaan. Isän kautta meni kaikki asiat, jos sitenkään. Tuli toinen lapsi, poika hänkin, tilanne ehkä vain paheni koska tästä uudesta lapsesta tuli edellistäkin kalliimpi aarre, ja minä olin tietysti pahnan pohjimmainen, musta lammas ja pakollinen paha joka välillä tuli häiritsemään heidän unelmien perheen elämää. Näin sen koin silloin.
Olin kuitenkin HYVIN kiltti lapsi. Hiljainen, ujo, vuosien saatossa muutuin enemmän ja enemmän huomaamattomaksi. En uskaltanut ikinä pyytää mitään, en häiritä aikuisia, en edes isääni vaikka tiesin hänen rakastavan minua paljon. Jos minulla oli aivan kamala nälkä, en uskaltanut sitäkään sanoa, kärsin vaan ja rukoilin mielessäni että joku tarjoaisi ruokaa.
Äidin kanssa puhuin tästä kotona. Iltaisin makasin hänen vieressään sängyssä ja juttelimme miksi S ei puhu minulle, miksi S vihaa minua.
Ei hän vihannut kertoi äiti. ”S ei vaan osaa suhtautua sinuun koska olet isäsi edellisestä liitosta”.. No mitä se haittaa, ihmettelin. – ”Naisen voi olla vaikea hyväksyä miehen aiemmasta liitosta tullutta lasta, koska se on muistutus miehen suhteesta johonkin toiseen naiseen” ..En oikein käsittänyt.
– ”Ei se ole SINUN vika.” – ”S on vain mustasukkainen.” ..tällaista kommenttia monta vuotta kuuntelin. Yritin uskoa ettei ollut minun vika. Ei se kauheasti siltä tuntunut eikä lohduttanut paikan päällä, kun näin kuinka paljon hän rakasti omia lapsiaan ja hoiti ja palvoi heitä. Minulle ei sopinut sanoa edes yhtä sanaa ='( Koin itseni täysin hylkiöksi, koen oikeastaan edelleen aikuisenakin kaiken kattavaa riittämättömyyden tunnetta ja sellaista tunnetta etten koskaan kelpaa, en varmasti ole tarpeeksi hyvä tällaisena kuin olen, miten joku voisi rakastaa MINUA.. jos voikin vähän, niin syvästi, oikeasti?? Tällaiset tunteet pyrkivät alitajunnasta pintaan aikajoin vaikka kuinka yrittäisin niitä työntää pois. Paljon olen asiaa käsitellyt ja käynyt läpi itseni kanssa ja selvinnytkin ”selville vesille”, mutta se on niin SYVÄLLE JUURTUNUT minun persoonaan, hylkiö, sinä onneton joka ei ole näkyvä. Se on niin osa MINUA. Vaikka tekisin melkein mitä vaan jos pääsisin siitä tunteesta lopullisesti eroon!!
Meni vuosia ja taas vuosia. Olin varmaan täyttänyt 10v, varmaan reilusti enemmänkin.. iso tyttö kuitenkin jo. Taas tavallinen viikonloppu isin luona. Makoilin heidän olkkarin lepolassessa yksin, veljet olivat jossain muissa huoneissa, isi jossain, S teki ruokaa. Yhtäkkiä kuuluu ”**** otatko makaronilaatikkoa?” ——– Menin ihan hiljaiseksi hämmästyksestä (!) – ”öö……..joo…….” sain vaan sanottua, vaikka olisin halunnut hyppiä onnesta ympäriinsä, tanssia, hyppiä, huutaa… SE PUHUU MULLE =) =) =)
No siitä se lähti. Vähän kerrallaan. Aloin kelpaamaan siellä. Vähä vähältä. Tulin näkyväksi.
Eikä siinä kaikki, S piti musta. Siis hän PITI MUSTA, siis MINUSTA (!!!) hyypiöstä jolle ei aiemmin voinut sanoa sanaakaan, jota kohti ei voinut katsoa, puhuttiinkin yhtäkkiä ystävällisesti ja sain olla osana sitä perhettä, edes vähän =)
Jos ei kukaan voinut käsittää miltä se näkymättömyys tuntui kaikki ne vuodet, ei kukaan kyllä voinut ymmärtää miltä se tuntui kun aloin kelpaamaan <3
Ja kyllä, minä rakastin sitä ihmistä heti, ja rakastan tänä päivänä, ihan hirveästi.
Hän oli vain hukassa. Hän varmaan kärsi itsekin, mutta ei osannut ratkaista tilannetta..ennen kuin kypsyi. Ikävää että pieni lapsi oli se joka kärsi siitä ja maksoi hinnan (ja maksaa edelleen) mutta mä olen silti äärimmäisen kiitollinen että just hänet on annettu mun äitipuoleksi, koska ihanampaa äitipuolta en voisi toivoa <3
