Minä ja ÄITI
Samaan aikaan kun isäni rakenteli uutta elämää ja perhettä toisaalla, me siis muutettiin äidin kanssa Keravalta omistus kaksiosta Korsoon kaupungin vuokrakämppään, kaksio sekin. Minähän en siitä siinä vaiheessa tuon taivaallista ymmärtänyt, mutta ei mua haitannut yhtään muuttaa, sillä Keravalla olin perhepäivähoitajalla jossa en yhtään tykännyt olla. Se täti oli inhottava, se huusi aina kun en tykännyt syödä lihaa, en nukkunut päiväunia (kuin moni almost 5-vuotias nukkuu?) ja olin muutenkin vissiin tosi ärsyttävä =/ Koska en muista että hän ois koskaan puhunut mulle kauniisti tai ollut kiva. Olin Super kiltti lapsi, yritin olla häiritsemättä tätiä pätkääkään, mutta silti olin vissiin hiton ärsyttävä?
Ja sit siellä ne muut lapset oli niin outoja, etten senkään puolesta viihtynyt. Mulla oli kyllä ihan paras kaveri Keravalla ja samassa perhepäivähoidossa, mutta sen kanssa yhteydenpito jatkui tiivisti vaikka muutettiinkin =) Joten, ei mitään ongelmaa.
Äidille sen sijaan… ai jai.. se oli siis ihan KAUHEETA (!!!) muuttaa Korsoon. Se oli Korsossa ollu jo pitkään duunissa, sen takia tänne kait muutettiinkin, mutta jostain syystä se oli vaan hänelle niin kauhea ’alennustila’ Joutua muuttamaan KORSOON :O
Samantien käytiin muuttoiltana tutustumassa mun uuteen perhepäivähoitopaikkaan, joka oli ihan uuden kotimme lähellä.
Uskovainen perhe. Lapsia kolme, tauhallisia ja kilttejä, avioliitossa elävä pariskunta ja ihan kiva koti heillä. Muutkin hoitolapset oli ihan kivoja ja viihdyin kyllä alusta asti heidän kanssaan. Uusi perhepäivähoitajatätikin oli ihan kiva =) ..ainakin kun vertasi edelliseen.
Siinä me eleltiin ja minusta asuinalue oli kiva, en kaivannut pätkääkään mihkään Keravalle, tai mihinkään muuallekaan, kuten äiti.
En tiedä elikö äiti ehkä ihan tässä todellisuudessa 😀 sillä hän oli kovasti sitä mieltä koko ajan että me muutetaan IHAN KOHTA, ja hän saa kohta lottovoiton ja sitten me ostetaan auto ja muutetaan hienoon omakotitaloon.
Ei muutettu. Mihinkään. Koko sinä aikana kun hänen kanssaan himassa asuin! Naapuritaloon muutettiin kun olin 13, ja siinä hän asuu edelleen, että se siitä VÄLIAIKAISUUDESSA.
Meidän elämä meni kutakuinkin näin: äiti kävi töissä ja inhosi sitä. En tiedä inhosiko oikeasti, mutta sellaisen kuvan hän antoi kaikilla puheillaan. Joka sunnuntai-ilta kuulin ”v*ttu kun pitää mennä töihin!” , ”Sit ku mä voitan lotossa, ei tarvii enää käydä siellä hiton töissä!!” jne jne..
Arki-illat hän istui kulmasohvan nurkassa ja joko luki tai katsoi jotain poliisisarjoja, mitä niitä nyt 80-90-luvulla tuli 😀
Minä leikin yksin huoneessani. Tai ulkona niiden muutamien kavereiden kanssa mitä olin onnistunut saamaan.
Äiti ei koskaan leikkinyt minun kanssa, tai liiemmin ollut muutenkaan. Hän halusi olla rauhassa ja keskittyä omiin asioihinsa.
En mä lapsena sitä ajattelut että oliko hän millainen äiti vai ei ollut. Mistä olisin tiennyt millainen äidin Kuuluisi edes olla.. Ajattelin että kaikki äidit ovat sellaisia. Sitten kun aloin panna merkille kavereiden äitien puuhia ja olemista ja suhtautumista lapsiinsa, tajusin että mun äiti on tietysti erilainen, mutta en oikein tiennyt oliko se hyvällä vai huonolla tavalla..
Äiti oli joka tapauksessa mulle kuin JUMALA. Se oli maailman kaunein ja rakkain, joskin välillä pelottava ja usein aika etäinen.
Mä olin HYVIN HYVIN kiinni äidissä koko lapsuuden. En mitenkään roikkunut siinä, tai vaatinut huomiota tai mitään sellasta, mutta kaikki mihin mun äiti oli koskenut, tai jotain, oli pyhää. Esim. äiti oli pakannut mulle eskariin SISÄJUMPPAVAATTEET. Meillä olikin ULKOliikuntaa. Mä menin aivan tolaltani! Itkin ihan hysteerisenä että mä en VOI mennä ulkoliikuntaan, kun mun ÄITI on pakannut mulle sisäjumppa vaatteet!!” Ja sitä hoin kun mantraa ja itkin ja huusin. Eskariopet sitten totesi että tää tyttö jää sisälle, ei tartte mennä ulos. Sain jäädä sisälle tekemään tehtäviä ja rauhottumaan, se oli sitten ihan ok ratkaisu mielestä siihen suunnattoman kamalaan tilanteeseen (Hei oikeesti!). Illalla kun kerroin äidille sen tilanteen, äiti vaan totesi kylmänviileesti ”ai no oisit vaan mennyt ulkoliikkaan, mitä se ois haitannu.” Mä olin ihan äimistyny. Miten se voi sanoin noin??? Kai mä jotenkin koin että jos olisin mennyt ulkoliikkaan välittämättä äidin pakkaamista sisävarusteista, se ois ollut jotenkin epäkunnioittavaa äitiä kohtaan?!
Joskus hän luki iltasadun (kirjoihin meillä panostettiin ihan sata!) tai illalla pelasimme yhdessä jonkun korttipelin tai vastaavaan. Tai sain mennä hänen viereen puoleksi tunniksi makaamaan ja juttelemaan. Sitä mä rakastin!! Enkä olisi millään halunnut lähteä siitä <3
Muistan yhä äidin tuoksu lakanoissa. Se tuoksui aina niin Hyvälle =) Usein kun hän ei ollut kotona haistelin hänen huiviaan tai menin makaamaan hänen vuoteelleen että saisin haistaa hänen tuoksunsa. Silloin tuli jotenkin Turvallinen olo ja mieleen tuli jotenkin kauniita ajatuksia.
Joskus itkin ja haistelin hänen tuoksujaan. En tiedä miksi.
Mä koin lapsena syvää turvattomuuden tunnetta. Se on oikeastaan hyvin kuvaava tunne mun koko elämästä.
Se kulki mun mukana koko mun lapsuuden, ja kasvoi kasvamistaan nuoruudessa. Aikuisenakin se on ollut välillä HYVIN hallitseva tunne, onneksi viime vuosina vähentynyt kuitenkin merkittävästi. Kuitenkin ristiriitatilanteissa se tunne valtaa mut taas, ja tuntuu että se vie koko toimintakyvyn.
Äiti oli kuitenkin jotenkin mun AINOA kiintopiste mun lapsuudessa, jotenkin koin että mulla ei olisi ketään muuta jos äidille sattuisi jotain .
Siksi kai olin niin henkisesti kiinni hänessä ihan aikuisuuteen asti.
Ja tottahan se oli. Ei mulla kauheesti ollut turvaverkkoa arjen elämässä. Iskä perheineen asui kuitenkin sen verran kaukana. ja muut sukulaiset vasta kaukana asuikin! Oli oikeeasti vain ÄITI JA MINÄ.
Kunnes olin 13v… ja kuvaan tuli uusi mies…
